Runo kuolleesta laivasta ja elävästä laivasta

Kuollutta laivaa on helppo rakastaa
sen jokainen nurkka on äkkiä nähty
kuollut laiva ei sano vastaan
olet kyntänyt pölyä sen lattialla
nuhruinen valo härnää hämärää turhaan
kuollutta laivaa on helppo rakastaa
se on luovuttanut
se ei sano vastaan

Elävät laivat
musertavan valon peililabyrintit
kirkas pinta on kylmä
kirkas pinta on hiljaa
näin isojen ikkunoiden ainoa tarkoitus
on särkyä

Kuolleeseen laivaan voi piiloutua
kuolleessa laivassa kukaan ei herätä
todellisuus, joko me olemme siellä
kuollutta laivaa on helppo rakastaa
kuollut laiva ei sano vastaan.

Toinen runo liekistä, joka palaa loppuun

en tiedä heräävätkö ihmiset tavallisesti niin kuin minä herään
aurinko ohittaa kirkkaana marimekkoverhot vasemmalta ja oikealta
ja alan nähdä unia kuolemasta

yhteentoista mennessä ne on katsottu
kömmin sängystä ja kuolema
katson peiliin ja kuolema
avaan ikkunan ja sisäpihalla kahvittelevien entisten narkkareiden
karrelle palaneissa kaiken kertovissa lausunnoissa
kuolema

Sari,
sen takia minä kirjoitan
ehkä kuolen ennen kuin mitään julkaistaan
mutta epätäydellisyys on pahempi asia kuin kuolema.

Runo aution Helsinginkadun yli juoksevasta oravasta

maanantai ydinsodan jälkeen
muumiteatterin viimeisen näytöksen jatkobileiden jälkeen
tuuli näyttämön päätähti ajaa punaisia pahvinriekaleita
täältä yksinäisyyteen

katukuilussa kaikuvat huudot
aikaa kuolleiden juoppojen vaimeaa rähinää
täällä ei oikeasti ole ketään

viides päivä on aina liikaa
jaksat hymyillä hetken kun orava juoksee aution Hesarin yli
eikä käytä suojatietä

suljet silmäsi
näet kossupullojen särkyvän
näet Roskapankin ikkunoiden särkyvän
näet nuhruista kalliorakkautta kaipaavien ihmisten särkyvän
näet unta
et osaa herätä enää

maanantai ydinsodan jälkeen
muumiteatterin viimeisen näytöksen jatkobileiden jälkeen