Runo Vuoritalosta jota ei enää ole

en koskaan nähnyt Vuoritaloa
mutta olen nähnyt kuvia siitä
mustavalkoisia ja rakeisia
niissä se näyttää kolkolta ja kylmältä
muodottomalta ja keskeneräiseltä
kiviseltä keskisormelta harmaata taivasta vasten

kävelen Käpylän ympäri ja mietin:
missä se oli, näilläkö kallioilla
juna-aseman eteläpuolella
joilla ei enää liiku kukaan
yksinäinen juoppo kusemassa pusikkoon
ja oliko tuo rusakko näkökentän rajalla

kiveä kiven päälle
ei tietääkseni siitä tornista jäänyt

en koskaan nähnyt Vuoritaloa
olen lukenut miten satapäinen kiljupunkkareiden lauma
istui sen edessä kallioilla
humalaiset varikset vartiopaikallaan
vain kymmenkunta vuotta sitten
poispoltettua historiaa

voisin googlata Nyyrikinpuiston
tai sitten vain kirjoittaa runon

Runo ensimmäisen kesän ensimmäisistä viikoista

ajattelin toivon kuolleen aikaa sitten
jonain syysiltana väärässä seurassa
mutta kun etsii iltayöstä lepakoita
eikä löydä kuin valtavan Syksy Räsäsen kuvan
voi joutua tervehtimään muitakin kuolleita
ja kuoleman airueita

ja tämä kesä on ollut sadetta, kylmää
psykoosia lähenevää tyytymättömyyttä
puutarhakaupungin aaveita
mukanani tänne muuttaneita
ne on vielä kerran tapettava

tiedätkö missä olit silloin
kun istuit sateessa pusikossa
vain ajatuksen päässä Intiankadusta
taloista joissa soi harmaa jazz

tiedätkö kuka sen kissan päästi vapaaksi
ja tiedätkö, kuoliko se juostessaan Intiankadun yli
vai ennättikö se puutalojen turvaan?