Runo valonkaipuusta

en kaipaa paljoakaan muuta kuin valoa
mutta aina kun herään on harmaata
sälekaihtimen raoissa vetinen maailma
hämäriä talonraatoja vasten harmaata

kiirehdin ulos ennen auringonlaskua
kävelen Limingantietä kohti koillista
näen kuollutta nurmea, eläviä lapsia
niille kevät on abstrakti idea

jossain monen risteyksen takana
sateesta liukkaalla kalliolla
suurjännitelinjan alla
katson vastarantaa

juuri tuossa nostettiin heinäkuussa
joelle malja

ja katsottiin vastarantaa ja kalliota
nähtiin siellä ihmisiä pussikaljalla
haluttiin sinne kuin paratiisiin

alkaa huimata
epävarma jalansija pelottaa
ehkä bussilla takaisin kotiin

verhot kiinni
on täysin pimeää
vielä muutama elinikä valoon.

Runo kahdesta tiestä

nyt aamuaurinko tavoittaa sinut
makaat kuhmuisella sängyllä
keräät yön kappaleita
yrität hymyillä
onnistut melkein

liian viiltävä valo
ollut jo maailman alusta
tällaisina päivinä
ei pakopaikkaa

valoa kohti
tai pois valosta
kaksi tietä
vaikea valita

Runo keskiviikkoaamusta

avaa silmäsi juuri silloin 
kun aurinko Intiankadun takaa 
julistaa keskiviikon alkaneeksi  

kuulen saksofonisoolon 
alhaalta kylätilasta 
mutta se on muistuma 
yön viimeisestä unesta 

avaa silmäsi 
niin katson kirkkauteen 
tämä on oikea hetki 
sokeutua

Runo alkusyksyisestä yöstä Vanhankaupunginselän rannalla

tähtien kappaleita
taivaalla vedessä
hanhien huutoja
valo ja heijastus
lintutornissa
pimeä alhaalla
hanhien huutoja
jyrkkiä portaita
lintutornista
hanhien huutoja
pimeä alhaalla
valo tai pimeys
tähtien kappaleita
lintutornissa
taivaalla vedessä
hanhien huutoja
jyrkkiä portaita

valosta pimeään
mustalle taivaalle
mustalle taivaalle

hanhien huutoja
lintutornista valoon

Runo koirasta nimeltä Redi

kerran tuossa lähellä Kymintiellä asui nainen
joka nousi kallioille ja maalasi sinisen taivaan
ja tallasi polun sinne lähiömetsään
ja siitä asti taivas on ollut sininen
ja siitä asti tie on vienyt sinne asti

minä asuin täällä ennen sitä
oli outoa että näin siitä liskojen unta
vaikka en muistanut sitä naista

aurinko nousee korkealle
ajatuksia korkeammalle

ei niin korkealle
kuin aamun villitsemä koira loikkaa

Runo Peppi Pitkätossusta Annalanmäellä

nyt olen yöllä Annalanmäellä
ja kesä kallistuu viileään luisuun
ja takki on puettava päälle

ja jos täältä laskeutuu Hämeentielle
on tunkeiltava porvareiden takapihojen kautta
aina mielessä se kivi
jonka voisi heittää ikkunaan

mutta takki on päällä
sen rintaliepeessä Peppi Pitkätossu -pinssi

nyt olen täällä missä Helsinki perustettiin
kuka puhuu historian painolastista
on kevyttä olla täällä nykyisen yläpuolella
ajatella silloin sotiin kuolleita
ajatella silloin nälkään kuolleita
koska ne eivät ole tässä
kuolemassa

niiden hautojakaan ei enää ole
niiden kirkkoakaan ei enää ole

muistomerkkejä
suurmiesten profiileja

Peppi Pitkätossua

Runo ikuisesta siestasta

Saatan joskus puhua vahingossa kunnianhimosta
mutta totuus on, että haluan elää espanjalaisessa maalauksessa
banaalissa katutaideteoksessa,
jossa hellehattuiset välimerelliset tyypit viettävät siestaa.

Kävelen R-kioskin ohi
työntekijä ja kanta-asiakas vetävät röökiä penkillä sen edessä
kävelen sisään kioskiin
lunastan kolmen päivän Flow-lipun
työntekijä näyttää siltä
että on printannut niitä muillekin.

Jokaisena kauniina päivänä ajattelen
että tämä maa pitäisi sulkea
vapauttaa ihmiset makaamaan jossain
missä ruohonkorret raapivat selkää.

Vaikka verinaarmuillekin
niihinkin on voiteita.

Runo Vuoritalosta jota ei enää ole

en koskaan nähnyt Vuoritaloa
mutta olen nähnyt kuvia siitä
mustavalkoisia ja rakeisia
niissä se näyttää kolkolta ja kylmältä
muodottomalta ja keskeneräiseltä
kiviseltä keskisormelta harmaata taivasta vasten

kävelen Käpylän ympäri ja mietin:
missä se oli, näilläkö kallioilla
juna-aseman eteläpuolella
joilla ei enää liiku kukaan
yksinäinen juoppo kusemassa pusikkoon
ja oliko tuo rusakko näkökentän rajalla

kiveä kiven päälle
ei tietääkseni siitä tornista jäänyt

en koskaan nähnyt Vuoritaloa
olen lukenut miten satapäinen kiljupunkkareiden lauma
istui sen edessä kallioilla
humalaiset varikset vartiopaikallaan
vain kymmenkunta vuotta sitten
poispoltettua historiaa

voisin googlata Nyyrikinpuiston
tai sitten vain kirjoittaa runon

Runo ensimmäisen kesän ensimmäisistä viikoista

ajattelin toivon kuolleen aikaa sitten
jonain syysiltana väärässä seurassa
mutta kun etsii iltayöstä lepakoita
eikä löydä kuin valtavan Syksy Räsäsen kuvan
voi joutua tervehtimään muitakin kuolleita
ja kuoleman airueita

ja tämä kesä on ollut sadetta, kylmää
psykoosia lähenevää tyytymättömyyttä
puutarhakaupungin aaveita
mukanani tänne muuttaneita
ne on vielä kerran tapettava

tiedätkö missä olit silloin
kun istuit sateessa pusikossa
vain ajatuksen päässä Intiankadusta
taloista joissa soi harmaa jazz

tiedätkö kuka sen kissan päästi vapaaksi
ja tiedätkö, kuoliko se juostessaan Intiankadun yli
vai ennättikö se puutalojen turvaan?

Runo takatalvesta

Tänä kesänä nämä Alppiharjun kivitalot saavat palaa.
Tänä kesänä jokainen sähkökaappikin täällä sytytetään,
eikä tänä kesänä jätetään ikkunan ikkunaa rikkomatta.

Tänä kesänä blockpartyt muuttuvat mellakkakokouksiksi
ja katukirpputorit autonomisiksi kommuuneiksi.
Tänä kesänä on viimeinen hetki nousta vastaan
ja viimeinen mahdollisuus huutaa.

Näin ajattelin,
kun kävelin loskaista Vaasankatua
kesäajan ensimmäisenä maanantaina,
ja poliisiauto roiskautti kuravedet päälleni,
varmaankin tahtomattaan.

Runo maaliskuun varpusista

joskus oli vuodenaikoja
nyt maaliskuu näyttää marraskuulta
vaitonaisia erikoishahmoja laahustaa Vaasankadulla
näin harmaaseen betoniin eivät nekään tartu
eikä kukaan tässä sateessa kulkeva
jätä maailmaan jälkeä

paitsi varpuset
en muista missä kuulin niiden laulavan
se oli ehkä Torkkelinmäellä

tihkusateessa linnunlaulua
vaativia toiveita
hulluja odotuksia

ennenaikaista ilonpitoa

Runo hiekoitussorasta ja putkiremppajätkistä

Täällä mäen alla on helmikuussa vaikeaa
jokainen tuuli tuo katusoraa kenkiin
huomioliivimiehiä ja hiekkapyörteitä
leijuu ikkunasta sisään

käyn iltaisin hiekkavuoteelle
en ole satujen prinsessa
näen unia kunnon eteismatosta

helmikuusta kolme vuotta sitten
viiltävästä auringosta reisisadaman ikkunoissa
sora jäi somistamaan terminaalia

Runo d-vitamiinista

asioita joita näen aamuisin:
pieniä luistelijoita raskaan taivaan alla
toistuvia unia kääpiöistä
vedeksi laimeneva räntä
oli ainakin todellisuutta

aamuisin yritän elää valheessa
herätyskelloni soittaa unilauluja
pimeän vuodenajan horroshymnejä
mutta räntä hakkaa ikkunaan
enkä nukahda uudestaan

juon jasmiiniteetä
ja kirjoitan siitä facebookiin
menen ilta illalta aiemmin nukkumaan
ei niin etten haluaisi herätä koskaan
haluan herätä silloin
kun ei enää nukuta

Runo Eckerö Linen m/s Finlandiasta

tätä ei voi unohtaa eikä muistaa
asuntolassa Viljandissa varpunen hakkaa raivopäissään ikkunaa
lahjaksi saamani liskonmuotoinen pullonavaaja
katoaa kuin Estonia

vierasta rantaa, kotoista rantaa
sinertävää viivaa
unta vai unenkaltaista totta

kymmenen vesiruumista nousee pintaan
reisisadam, terminaal A

Runo pimeyden voittamisesta

tästä on helppo valehdella:
oli vielä olevinaan oikea talvi
nukkuvia puutaloja lumisateessa
kaksi roolihahmoa hiljaisten tähtien alla

leikin nimi on paratiisin lapset
leikin nimi on satujen taikayö

toinen nostaa kaulukset pystyyn
toisen hiuksia kirjoo valkoinen ommel
kumpikaan ei sano mitään
tietenkään

tämä kuva täytyy polttaa
tai pudottaa kuudennesta kerroksesta
mustalle jäälle

on nukuttava ilman unilääkkeitä
tai pakottauduttava liikkeelle mustaan pimeään
syvemmälle syvemmälle vaikka kukaan ei pelastaisi
eikä lunta saataisi tänne enää koskaan

todellisessa Kumpulassa sudenhetkellä
puutalojen ovet, ikuisesti lukossa
huutavat tunkeilijaa katoamaan

ja hän tajuaa olevansa tässä
mustan keskellä ja osa mustaa
kauempana kuolemasta kuin koskaan