Runo ilkeää tietävästä syksynkoitteesta ja ehkä vähän toivostakin

jonakin aamuna kuura on maassa
Intiankatu irvistää kuin se kuollut orava
jonka näin vatsa halkaistuna
asukaspuiston vieressä

tuuli moduloi pahan sävelen suuntaan
maauimalan hyppytornit
verkkoaidan takana
valmiina romahtamaan

kuljen pimeässä enkä näe mitään
kuljen pimeässä ja näen yö yön jälkeen enemmän

herään unesta
jossa en osaa kertoa unistani
vain vajoan niihin

mutta varpunen hyppelee
pudonneiden punaisten lehtien yllä
katsoo tarkoittamatta katsoa

ja maailma, vaunu
vahingoittuneessa junassa
jatkaa mutkan taakse
ja hämäriinkin se jatkaa

mutta jatkaa