Runo taistelusta loskaa vastaan

tänäkin talvena
taistelen loskaa vastaan
olen ritari kyllä
ja kirkkaina öinä katson tähtiin
mutta harsoisina päivinä
taistelen loskaa vastaan

jos voin saada kuulumaan sen kuoron
joka laulaa stemmoja Annalanmäellä
olen voitolla

ryömin kolmekymmenvuotisen sodan linnojen liepeillä
varustaudun kuolemaan vallihaudoissa
niistän maailman kulkutaudit itseeni
pörrötän satunnaista kissaa

niin hyvä kuin pahakin
laitetaan eteenpäin

analyysit myöhemmin

Runo illoista ilman fadoa

kaupungissa jossa ei ole juuri muuta kuin mäkiä
voi nousta varoittamatta auringonlaskuun
jalat tapaavat tyhjää
näkee valtavan punaisen pallon

kaikki muukin tulee vastaan
yllättäen kulman takaa
ja jos luulee menevänsä jonnekin
eivät ovet aukea kuitenkaan

menee samaan fado-ravintolaan kolme kertaa
paikka on täynnä, paikka on suljettu, paikka on täynnä

tai ei fadoa tänä iltana

Kävelen ylös
kävelen alas
ja olen tutun ginginja-kioskin luona
sekään ei ollut viimeksi tässä
kulman takana Restauradoresin metroasema
monumentaalinen keskusta
ja tässä pysähtynyt aika

olen muki kädessä pöydässä
minut ajetaan pois
se kuuluukin toiselle ravintolalle
niitä on tässä puistossa useita
ja rajat ovat hämäriä ja enemmänkin metaforisia

ginginjaa voisi juoda kuin mehua

täällä on kaikkialla usvaa johon voisi sukeltaa
se olisi oikeastaan asiaankuuluvaa
mitä muutakaan odotetaan yksinäiseltä
mantereen laidalla

mutta akku hupenee
elämänlanka
on palattava majapaikkaan
pidettävä järjestystä yllä

Runo ilkeää tietävästä syksynkoitteesta ja ehkä vähän toivostakin

jonakin aamuna kuura on maassa
Intiankatu irvistää kuin se kuollut orava
jonka näin vatsa halkaistuna
asukaspuiston vieressä

tuuli moduloi pahan sävelen suuntaan
maauimalan hyppytornit
verkkoaidan takana
valmiina romahtamaan

kuljen pimeässä enkä näe mitään
kuljen pimeässä ja näen yö yön jälkeen enemmän

herään unesta
jossa en osaa kertoa unistani
vain vajoan niihin

mutta varpunen hyppelee
pudonneiden punaisten lehtien yllä
katsoo tarkoittamatta katsoa

ja maailma, vaunu
vahingoittuneessa junassa
jatkaa mutkan taakse
ja hämäriinkin se jatkaa

mutta jatkaa

Runo, joka voisi olla Aurora Almin kirjoittama, mutta on valitettavasti vain kömpelö jäljitelmä

te sotilaat joita ei koskaan ollut
marssikaa te varjoissa joita en näe
minä katson taivasta maailmani yllä
poutainen päivä vai myrskyinen sää

te sotilaat, marssikaa kauas täältä
enkä toivo nyt, minä käsken teitä
minä en ole paossa vainojen tulta
se ei polta meitä jo syttyneitä

ja sotilaat polkevat lippunsa kuraan
rivit hajoavat eksyneiltä
kaukana yllä kallion laella
musta kissa väijyy kielekkeellä

naukaisee kerran ja naukaisee toisen
ukkonen avaa railoja maailmaan
levitän käteni ja annan sateen tulla
olen myrskyinen sää

Runo vanhasta kesästä ja sen jälkeen tulevasta

nouse tuuli
auta pois tämä vanha kesä
pakota se mäenharjanteiden yli
sysi se vastavirtaan joenmutkien taakse
aja se selkäpuolelleni
ja anna voimaa olla katsomatta

puhalla minunkin kasvoilleni
kun seison Vartiovuorella
tai Taivaskalliolla
tai Arktisen rannassa
puhalla lujempaa kuin ennen
yritän silti seistä tässä

läpi synkän syksyn kaatumatta
yli ydintalven jäätymättä
kahlata loskassa kevääntuloon

en ehyempään huomiseen
mutta uuteen

Hetta, Ounasjärven ranta, heinäkuu 1995

Järvi on pitkä ja verrattuna siitä lähtevään jokeen kapea. Vastaranta näkyy sinisenä viivana, sellaisia Peltonen laveerasi ala-asteen toisella luokalla Poromiehentiellä kuvataidekerhossa. Se on siis kuvitteellinen vastaranta.

Onko se jossain tämän järven rannalla, se paikka, jonne oltiin ripustettu poronnahkoja kuivumaan? Entä se, kun Peltonen kastoi varovasti varpaansa veteen? Tämä ei voinut tapahtua ainakaan vuoden 1995 jälkeen. Peltonen muistaa varmasti lukeneensa sinä kesänä Ounasjärven rannalla Amerikan psykoa. Laakkoset olivat siellä, Ville oli ala-asteella, kuunteli jo Manowaria. Autius jäi mieleen. Se riippui poronnahoista, se oli elämä ja kuolema valtavana kontrastina, naurettavana.

Runo huvimajasta

olemme huvimajassa
ja vihjeiden takana
on oltava tarina

ulkona ukkonen
ei ulospääsyä
ulkona labyrintti
ei reittejä

istu siis tässä
kerro tarina

onko se vieraista maailmoista
niin kaukaa tullut
etten osaa kuunnella

vai onko se runo
joka lyö avokämmenellä
polttaa ja sulattaa

ja kun rajuilma vaikenee
pakenenko heltyvään sateeseen?

Runo sadepäivästä Porvoossa

niin kuin kesäsateessa
sumeneva maailma
aamukolmeltakin jossain
moottoritien kohina

vanhoissa kaupungeissa
vanhojen kivikirkkojen varjossa
yrityksiä ajatella

joet kapeita
terassiksi muutetun proomun kaiteella
naakat väijymässä runebergintorttua

sieltä et voinut palata
tuntematta latteuden painoa
luulit että se vanha tie on pittoreski kuvaelma
kunnes näit Söderkullan S-marketin
ja kirjaston samassa rakennuksessa

selkeää todellisuutta
ei koskaan ollut

avaa ikkuna
ilma täällä
on vielä puhdasta

Runo opettelemisesta laulamaan

alan jo muistaa
missä kohtaa Limingantietä kuulen linnut
ne laulavat samaa laulua kuin Viikinojan rannoilla
monesko kevät tämä jo on
ja kauanko aion vielä kuunnella niitä?

minun tulisi nousta näiden kattojen ylle
minunkin tulisi huutaa kutsuhuuto
manata todellisuus syrjään
antautua vain sille
mille haluan antautua

vuosi sitten istuin tässä
näillä nyt tyhjillä sateen kastelemilla kallioilla
yhtenä kymmenistä
humalassa
euforiassa
kyläjuhlapäivän iltana
tuntikausia viimeisen bändin jälkeen

sellaiset hetket, muka ikuisia
ohi äkkiarvaamatta ja sekoittuvat toisiinsa
on voitava pysäyttää aika
tähän
et liiku enää, olet hiljaa ja muuttumaton
mutta minä liikun ja muutun
ja jätän sinut taakseni

ja opin laulamaan

Runo vapaustaistelusta vanhassa pääkaupungissa

maanantai, iltapäivä

olen vapaa

minun on suotu nousta bussiin

minun on suotu ajaa tänne

missä kulttuuriksi kutsuttu

on kahlinnut virtaa kauemmin 

kuin muita virtoja muualla

aurinko menee pilveen

Föri ajaa edes ja takaisin

asioin jäätelökioskilla

se himo

joka sai ostamaan kaksi palloa

vaikka jäätelö suli käsiin 

aurinko sysää pilvet syrjään

nousen Vartiovuorelle

luen Elina Vaarasta

tulenkantajista

Olavi Paavolaisen egyptiläisestä huoneesta

avaan oluen 

tuuli kaataa tölkin 

puolet valuu kalliota alas

kohti Aurajokea

vastavaloa

Runo kissasta meluaidan päällä

kissa meluaidan päällä
yö ympärillä
katso rävähtämättä
anna kuvien tulla
anna musiikin tulla
jää kuvien alle
jää ääniaaltojen alle

huku ärsykkeisiin
Petroskoin rantavesiin

symbolien metsä
meluaidan takana moottoritie
meluaidan päällä kissa

kuuntele keinovalossa
Mara Ballsin levyä
kirjahyllysi heijastuu
mustalle kankaalle

se on maailma

Runo mystifioivasta spedeilyn katedraalista

Tämä ei ole manifesti
vaan asiallinen kuvaus tavoitteistani
sopiva vaikka apurahahakemukseen

Ennen kaikkea haluan viihdyttää niitä
jotka viihtyvät kirkkotarhoissa ja kirjastoissa
unohdettujen muistomerkkien juurella
jotka etsivät jugendtalojen seinistä laattoja:
"merkkihenkilö asui tässä kaksi viikkoa juhannuksen jälkeen
silloin kun talonpoikaismarssia valmisteltiin"

Heille haluan rakentaa mystifioivan spedeilyn katedraalin
kansoittaa sen kärjistyksillä, stereotyypeillä
draamakuninkailla ja ylettömyyden kuningattarilla
suurilla sanoilla ja lopullisilla teoilla
sydänverellä, joka sotkee paperin
ja tihkuu isänmaan ihohuokosten läpi

Tämän on oltava myös rakkauskirje
vaikka osoitetta tai vastaanottajaa en tiedä
eikä abstraktioille kannata sellaisia kai kirjoittaa
lähimmäksi saatan päästä ajatellessani tätä
rakkauskirjeenä kaikelle lukemalleni
Tolkienista Tikliin ja Waltarista Walleniukseen
siis rakkauskirjeenä saduille, jotka sivuavat todellisuutta
mutta vain valikoiduissa risteyksissä
niin että näiden maailmojen hetkellinen päällekkäisyys
jää elämään vain aavistuksena jostain syvemmästä

Silloin kun en enää tiedä
näenkö häivähdyksen satua todellisuuden lomassa
vai arjen aran kosketuksen fantasiamaassa jossa elän
olen päässyt tämän yhden mahdollisen
yhden ajoittain kulkemani
tien päähän

ja voin aloittaa uudelleen

Runo kaksivuotispäivästä

toukokuun alku

yhdeksältä illalla

ensimmäistä kertaa

kotikatua

auringonvaloa 

puutalojen takana

utuista hämärää

leikkipuiston takana

sirkusharrastaja ylittää Intiankadun

kärrynpyörillä

kaukorakkaus

sulaa suudelmaan

vuosipäivänä

katson ikkunasta

taivaalta rakeita

silti kaunista

aamuisin varpuset

minun ja katon välissä

lentäkää puolestani

kun en itse osaa

Runo mustasta kaivosta

valmistaudu huolella
hengitä syvään
puhtaat lakanat
anna varjojen tulla
yritä hukuttautua

mutta tämä on se musta kaivo
johon et voi vajota

et läpäise sen pintaa
kuvia värikkäitä kuvia
valomaalauksia sen alla
ulottumattomissa

ja selän takana
vanha vakaa maailma
sekunti sekunnilta lähempänä

kunnes luulet että kellut vedessä
kasvot tähtiä julmia tähtiä päin
irvistävä keuhkotautinen Uuno Kailas
katsoo taivaasta
lausuu sydämenlyöntiesi tahtiin

kaksi ovea
uneen tai kuolemaan

Runo Intiankadun bussipysäkistä 27.3. n. klo 13.45

Kuole talvi,
varpusten kuoro laulaa hartaan toiveen
kaupungin kuormuri jumittuu bussipysäkille
huutaa piippaa nostaa katupölyä ilmaan
korkea veisu taittuu noiseksi
pyöräilijät vaihtavat kaistaa
kellot soivat varikset raakkuvat
neljä bussia tulossa peräkkäin pysäkille
jota ei tässä hetkessä ole
eikö pysäkki ole
jokin seisahtuneisuuden määritelmä

jossain omassa zen-tilassaan
vielä postin pakettiauto
katsomassa mihin se riittää

Runo etäisyydestä

meidän maailmassamme ei oikeastaan ole etäisyyksiä
maailman profeetat ovat suoneet meille monia keinoja häivyttää ne
satojen kilometrien päästäkin voin sanoa sinulle:
elämäni on tässä ja nyt, mutta aavistuksen verran tyhjempää
aamuisen valonsäteen puutteen verran himmeämpää
vaikka kuitenkin täydempää
kuin jonkun kuvitteellisen toisen elämä

minun ei tarvitse erikseen sanoa mitä puuttuu
joskus kaikki olennainen
joskus yöllä

aikakin on käsite jota olen päätynyt miettimään
lasken päiviä johonkin tiettyyn päivään
sanotaan että se on x kuukauden päässä
mietin silloin samaa aikaväliä taaksepäin
muistanko millaista oli x kuukautta sitten
tuntuuko se läheiseltä vai kaukaiselta

en voi tietää
yhtäkkiä tajuan, että satunnainen havainto
jokin tuulen Intiankadulla riepottelema kaljatölkki vaikka
tuntuu eiliseltä ja läsnäolevalta
vaikka monet tärkeimmistäkin hetkistä
piiloutuvat raskaiden univerhojen taakse

pysäytyskuva:
aurinko paistaa roomalaisen kylpylän raunioihin
Epilässä

mutta se oli kyllä eilen
sen muistan selvästi
muuten en voisi kirjoittaa sitä runoon

jonka tarkoitus on lopulta vakuuttaa minulle itselleni
että tästä sammakkoperspektiivistä irrallaan
on laajempi kuva
mahdollisuus katsoa tätä kaikkea kuin avaruudesta
tai siitä paikasta
jossa muistelmia kirjoitetaan

sieltä käsin
näen sinutkin

Runo semmoisesta ikuiseksi väitetystä

Tee niin että huudat tuuleen
Tiberin rannalla
tee niin että hymyilet iltavalolle
selän takana
katso vinosti ohi
älä anna sen hymyn
tee niin että katsot tarkkaan
tiedät kyllä
elää ja kuolla

eräänä iltana sillä sillalla
olit enemmän kuin vain läsnä
ja tuuli aloitti työnsä oikeaan aikaan

Cornelian bussiterminaalin alueella
kuoro laulaa